Sininen hetki

"On jo liian pimeää.", metsänhenki kuiskasi hiljaa itselleen, jottei pelko saisi hänen mielestään valtaa.

Hän oli eksynyt havumetsän sysimustiin syövereihin matkalla herättämään Kevättä. Hämärä oli kuitenkin yllättänyt ja pelosta sokeana nuori metsänhenki oli harhaillut yhä syvemmälle. Vaikka aamu oli sarastanut jo kolmesti kauhujen täyteisten öiden jälkeen, metsänhenki huomasi joka ilta olevansa yhä eksyksissä ja aivan yksin. Hän ei jaksaisi enää kauaa, satoi kaatamalla, siivet eivät kantaneet, eikä lähimaillakaan ollut edes korppia kertomassa tietä. Metsä oli kuollut, siksi lähistöllä ei liikkunut sieluakaan. Ilta tummui tummumistaan, ja metsänhenki tiesi, ettei koskaan selviäisi kotiin ilman apua.

"RATAMO!", joku huusi äkkiä pimeydestä ja metsänhenki oli lentää selälleen väsyneiltä jaloiltaan. Kuka huusi hänen nimeään? Hän oli itse turhaan koettanut kutsua apua jo päiviä, ja nyt joku kutsui häntä nimeltä! Toiveikkaana joskin peloissaan, Ratamo kohensi laukkua olallaan ja koetti katsella ympärillensä, muttei nähnyt tummien varjojen seassa ketään.
"Olen täällä, missä olet??" Ratamo kysyi ja etsi silmillään mahdollisesti auttavaa olentoa, vain huomatakseen erään kuusen juurella hennon sinisen valon. Se lepatti hiljaa ja näytti olevan hiipumaisillaan, joten Ratamo ei tuhlannut hetkeäkään, vaan juoksi sitä kohti minkä jaloistaan pääsi. Olkoon vain väsyneiden silmien ja korvien temppuilua, ainakin hän pääsisi suojaan jos ei muuta! Pisarat piiskasivat unettomuuden uurtamia kasvoja, kunnes ääni jatkoi.
"Ratamo, olet elossa!" havuisen oksan alla sininen valo hohti pehmeää kajoaan, ja hetken ihmeteltyään Ratamo tunnisti tutut kasvot.
"Kipuna! Mitä sinä täällä teet?!" sinisen valon lähde johtui palelevasta ja litimärästä virvaliekistä, Ratamon rakastetusta, joka oli etsiytynyt suojaan tappavalta sateelta. Kipuna värisi ja hänen silmänsä olivat lähes yhtä tummat kuin saapuva yö, pieni virvaliekki oli sammumaisillaan.

"Minut lähetettiin etsimään sinua! Kevät heräsi, mutta sinua ei kuulunut, joten kaikki huolestuivat.", Kipuna selitti, kunnes kitkerä yskänpuuska keskeytti sen. Ratamo ei ollut uskoa silmiään.
"Rakkaani, olen tietysti iloinen nähdessäni sinut, mutta miksi ihmeessä sinut lähetettiin? Kaikki tietävät, että Kevät sulattaa lumen sateellaan, sinä et kestä tällaisessa säässä kauaa!", metsänhenki vauhkosi. Häntä ei enää lohduttanutkaan kuusen suoja tai tuttu ääni, nyt hänen mieltään painoi rakkaan Kipunan huono vointi.
"Kukaan muu ei liiku tarpeeksi nopeasti. Luulin löytäväni sinut hetkessä, mutta sade yllätti... Tiedän tien kotiin, mutta en-...", virvaliekki koetti selittää, muttei värjötykseltään kyennyt jatkamaan lausetta loppuun. Ratamon sydäntä kivisti. Ajatus menetyksestä oli liian kipeä. Jos Kipunaa ei saataisi kuivaksi pian, hän sammuisi. Silloin Ratamo kuolisi surusta.
"Odota, älä liiku, minä keksin kyllä kuinka saan sinut kuivaksi."
"Mutta sinäkään et ole kunnossa, minulla on sinulle kart-"
"SINÄ SAMMUT!", Ratamo älähti, "En todellakaan lähde yksin kotiin ja anna sinun sammua, kuinka minä selviäisin?! En aio viettää ainuttakaan kevättä ilman sinua, sinä tiedät sen!", metsänhenki puhui paniikin vallassa rakastettunsa kuunnellessa tätä silmät selällään.

"Mutta on märkää... Puu ei pala, enkä minä saa sytytettyä mitään, on niin kylmä... Ole niin kiltti, lähde kotiin, et saa kuolla metsään, Ratamo.", Kipuna koetti vakuuttaa kumppaniaan. Aivan kuin Ratamokin, hänkään ei tahtonut nähdä toisen kärsivän. Ratamon olemusta vallitsivat väsymys ja nälkä, ja häntä tarvittiin kotona taas syksyllä, kun Talven aika saapuisi. Kipunaa alkoi jälleen yskittää.
"EI, minä lämmitän sinua, ja kun vointisi paranee, lähdemme kotiin yhdessä." Ratamo riisui laukkunsa ja vyönsä, puristi niin paljon vettä viitastaan kuin kykeni ja kääri sen Kipunan ympärille. Virvaliekki lepatti tuulessa ja katsoi surisena rakastaan, joka yritti epätoivoisena kohentaa sen oloa. Kipuna tiesi kuitenkin paremmin kuinka hänen laitansa oli.
"Kipuna. Minä teen kaikkeni, jottet sinä sammu. En anna niin käydä. En kestäisi hetkeäkään ilman sinua...", kuului hauras lupaus. Ratamo polvistui Kipunan viereen ja laski riutuneet kätensä virvaliekin hartioille. Hän värisi, muttei kylmästä, vaan itkusta, pidätetyistä kyyneleistä, jotka poskille pudotessaan sotkeentuivat sadepisaroihin. Joutuisiko hän menettämään oman kultansa vain kevään vuoksi? Metsä selvisi talvenkin ajan ilman aurinkoa, mutta Kipuna oli Ratamolle Kevät, koko vuosi, aurinko ja elämä. Nyt tuo kummallinen pariskunta värisi samaan tahtiin märällä sammaleella, virvaliekki yhä vain himmeämpänä.

Kipuna huokaisi hiljaa ja silitti metsänhengen sotkeentuneita hiuksia.
"Minä rakastan sinua koko sydämeni kyllyydestä ja minuun sattuu, kun itket. Tulin etsimään sinua, koska en itse kestänyt ajatusta Ratamottomasta keväästä. Kiltti, rakas, älä itke."
Virvaliekki koetti parhaansa mukaan lohduttaa toista heikosta tilastaan huolimatta. Ratamo taas niiskutti ja koetti pidätellä kyyneleitä hukuttamalla kasvonsa Kipunan kaulaan, mutta sekään ei auttanut.
"Minulle ei jäisi mitään... Olet ainoani." Hän halasi armastaan niin lujaa kuin pystyi ja toivoi, ettei olisi koskaan eksynyt, jottei hänen virheensä koituisi Kipunan kuolemaksi. Typerinkin virhe saattoi olla viimeinen pisara, ja jos uhraus olisi näin suuri, ei seuraavalla aamulla ollut edes väliä. Nuo kaksi itkivät, Ratamo silitellen puolisoaan kuin varmistaen, ettei tämä katoaisi.
Silloin Kipuna alkoi leiskua hippusen kirkkaampana. Sen liekki muuttui vaaleammaksi ja kuumeni, kuumeni niin paljon, että metsänhengen roikkuneet siivet syttyivät tuleen. Poltteesta huolimatta Ratamo ei suostunut päästämään Kipunaa halauksestaan, vaan rutisti ja itki suuria karpaloita. Samoin teki Kipuna, joka ei voinut enää hallita lämpöään, vaan hohkasi valkoista kuumuutta, sitä rakkauden paloa, joka heissä sateessakin kyti.

Viimein metsänhenki muuttui tuhkaksi virvaliekin syleilyssä. Liekit kohtasivat jälleen havujen välistä putoilevat sadepisarat, jolloin Kipuna alkoi sinertää, himmetä, ja lopulta hänkin hiipui kokonaan pois.

Näin metsässä sammui illan viimeinen valo.

Niinhän sitä luulisi

Ilta on alkanut aika kivasti. Semisti.

Tai siis, miten nyt baari-ilta voi alkaa, täällä Cabaretissa on ihan pipona väkeä ja monet kaatokunnossa.
Ihan sikkiä populaa.

Jaa, loputkin porukasta pääs paikalle, loistava juttu! Kyllä tähän pöydän ympärille vielä mahtuu,
joku lähti just hakemaan juotavaa.

Saan taas jutun juuresta kiinni ja kaikki hyvät jutut täytyy huutaa, jotta tyypit toisessa päässä pöytää kuulee. Alkoholi virtaa.

Tupakkahuoneessa on myös kauhee tungos, mutta normi hyvä meininki jatkuu kun mä pääsen takaisin.
Mä selitän käsilläni.

Ja just kun sain hyvän jutun loppuun yhen kanssa, toinen tulee tilal-

"Anteeks, saanks mä häiritä."
"Mitäh? Mä en kuullut?"
"ETTÄ SAANKS MÄ HÄIRITÄ."
"Öö, joo?"

Paikalle pimahtaa tyttö, rusetti päässä ja levee hymy naamalla. Se huutaa kovaa. On aika innoissaan.
Kännissä varmaan.

"Mun nimi on Noora, päivää."
"Jahas."
"Mikä sun nimi on?"
"Mua sanotaan Hekaks."
"Päivää, Heka!"

Kumma tyyppi, huvittava jopa. Tulla nyt ja esittäytyä ihan puskista. Kaverit kattoo pitkään vieressä.
Onneks ne ei kuule.

"Kattelin sua vaan tossa hetken ja halusin tulla ilmottamaan että oot aika komea."
"Jaaha, voi kiitos kauheesti."
"Jep, tosi komea, ei mulla oikeastaan muuta, halusin vaan tulla kertomaan silleen by the way."
"Kiitos!"
Mua naurattaa, huvittaa ja nolottaa sen puolesta. Vilkaisen kavereita, ne pidättelee naurua,
mut mä hymyilen sille.

"Joo, en mä enempää haluu häiritä, hauskaa illan jatkoa!"
"Kiitos samoin!"
Se kättelee, hymyilee taas leveesti kuin Naantalin aurinko ja kävelee syvälle tanssilattialle.
Ja mä kun luulin itse olevani jurrissa.

Matkasuunnitelma

Vittu kun on kylmä.

Mä jäädyn pian pystyyn, miksen mä jäänyt tonne sisälle oottamaan? Ihan sama, laitan hupun päähän. Joo, nyt on hyvä, mitä se kello taas olikaan? Onse kumma, kun ihminen ottaa kännykän esiin kattookseen kelloa, ja unohtaa sen siinä välissä, ei oo niinku enää tottakaan.

Karon pitäs silti olla täällä jo. Se ei oo yleensä myöhässä, ihme kyllä. Hähä, yleensä se joutuu oottelemaan mua! Mut... En mä oo valmis siihen et se tulee. Tai no olen kai, mullon kaikki kamat mukana, känny, liput, lompsa, henkkarit ku käydään Alkossa... Voi kökkö, kunpa se ei tulis ihan vielä, mä tarviin aikaa ajatella.
Taas soi Irinaa, voi elämä.

Eiku tulispa se sittenki. Heti. Saisin sen pois alta. Mun täytyy saada puhua sen kaa. Ja ku kerranki mulla on vakavaa sanottavaa, ni sit se ei ookkaan täällä. Mun on pakko sanoa se tänään.
Mun varpaat jäätyyyyyy.

Jäiköhän multa oikeesti jotain kämpille. Kaikilla muilla on ihan kauheesti kamaa mukana. Minne toikin on menossa, ihan helvetin ruma laukku. Vittu Lappiin varmaan, miks ihmisten tarttee lähteä niin pitkälle pitääkseen hauskaa? Okei no, kai osa näistä menee kotiin vaikka koulusta tai jotain, mut siis yleensä. Mä oon ilonen ihan mun omassa porukassa seuraavalla asemalla. Juna tulee ihan just muutenki, ellei se oo taas myöhässä.
Tanan veeär.

Ei tästä tuu yhtään mitään, mun pitäs olla niinku, orientoitunu siihen et tänään pidetään ihan helvetin hauskaa, ja sit mä vaan sotken mun omat ajatukset!
Oho, toi liukastu. Mun tarttee varoo kans, liukkaat pohjat, hyvä kun en ite lentäny perseelleni.
Ei, ku nyt keskityt, hei. Milleen mä sanon sen? Tai siis, MILLON, kyllä mä tiedän mitä mä sanon. Vai tiedänkö. Mitä jos Karo ei tajuukkaan? Tai jos se ei välitä yhtään ja vaan haistattaa mulle paskat. Ei, ei se silleen tekis, se on tosi kiltti, semmonen pehmis, se on aina ollu. Mut sit se varmaan vaan sanoo et hei, ollaan mieluummin kavereita.
Mä en saa sanottua sitä ees ittelleni.
En mä uskalla.

Se voi reagoida siihen silti miten vaan, mä en yhtään ihmettelis. Mäkin pelästysin jos joku heittäs sellasta mulle ihan tyhjästä. Mutku ei tää oo tyhjää, mä tykkään siitä niin paljon. Niinku, rakastan.
Vittu kun se on pelottava sana.

Mun tarttee odottaa et kukaan ei kuule. Mä en voi sanoa sitä tässä, kondu sais jonku slaagin! Pakko pystyä, pakko pystyä, mä pystyn siihen mä pystyn pystyn pystyn. Jos se sanoo ei ikinä, sit mä vaan vedän perseet ja itken huomenna. Tai siis, joo. Kai mä itkisin. Vähän. Eikä, mun jäi hei tumput kotiin. Kiva olla räkäsenä ja tunnustaa rakkautensa.
Tosi hyvä plään.

Venaa, huutaaks joku mun nimee? Joo, Karo, Karo tuli, se tuli just, ja junaki tulee jo tossa. Rauhotu. Nyt mun täytyy vaan päättää et mä sanon sen tänään. Joo. Mä sanon sen. Mä oon ihan varma.
On niin kylmä et mun poskiin sattuu ku hymyilen. Mut... Mua hymyilyttää aina kun mä nään Karon. Varsinki kun se sanoo mun nimen.
Niinku nyt.

Se oli eka ikinä joka sano mua Puhikseks.

Aina paikallaan

Jalat huutaa hallelujaa
kun kiireeltään ei ehdi pysähtyä
penkki hartaasti odottaa
peppu sopii varmasti tähän.

lepuuta
istuudu
paina puuta

Monta ystävää mahtuu vierelle
kaksi kolme ja seitsemän
penkki hartaasti istuttaa
siirrätkö peppuasi vähän.

istuudu
paina puuta
tapaa

Tuki ja turva samassa paikassa
kun maailma pettää
penkki hartaasti lohduttaa
kun muut horjuu ja jättää.

paina puuta
tapaa
tukeudu

Penkkejä on monenlaisia
punaisia puisia ja hajalla
penkki paikasta muistuttaa
se on sosiaalinen tapahtuma samalla.

tapaa
tukeudu
kohtaa

Satujen ilta.

"No lähtiskö se neiti vielä kerran tonne lattialle tanssimahan, kun on meijän isäntien vuoro hakea? Tuuliki alko hiukan käydä niin eipä ole täällä enää niin kuumakaan."


"Häh, juuei enää, Peetu, kiitos. Mun jalat on ihan mössöä, miks mä edes maksoin näistä kengistä niin paljon Stockalla... Ja miten sä ees jaksat tanssia ja humpata ja mitälie, siis noin kauan yhteen menoon? Onkse joku 'junttien jalat kestää kauemmin kun kokko palaa ja koivut koristaa lavaa'-juttu?"


"Hehhe, älää viitti, eihän se sillain oo. Sää olet vaan tottunu tanssimahan sellassia pikkuaskelia baareissa kun ei tilaa ole, täälläpä saa tanssia oikeen kunnolla! Hmm. Mutta josset sää lähe tanssimahan, niin... Saankos mää saattaa sut kotihin?"


"Vasta kun kokko sammuu ja vaan jos saatat vierees yöksi... No TIETTY saat, enhän mä sivistyksestä asti tänne turhaan jussiksi tullut. Oletsä kyllä aika pellonpientareen prinssi poikaystäväks."


"Kiitosta vaan, saflattikukka. Kyllä mää silti niin onnekas pellonpientareen rinnssi olenkin, kun sut sain tänne ihan omaksi. Lähdetähäs sitten, mutta elä kävele takaperin päin kavia. Sää kun olet jo pistänyt keskikesän loitsun mun sydämehen."

Sadonkorjuu

Käsilaukku.
Laukussa avaimet.
Avaimet sopivat lukkoon.
Uuteen kotiin.
Uuteen aikaan.

Valtio sanoo ettei töitä ole.
Minullapas on.
Toisilla ei vielä ole, ne istuvat ja kirjoittavat kahta konsonanttia.

Minä tienaan.
Koska olin onnekas.
Ja sinnikäs.
Ja tarpeeksi fiksu päästäkseni tähän asti.
Valmis siihen.

Hieman pelottaa, tietysti.
Aikataulut ja raha.
Mutta nyt olen kypsä hedelmä, poimittu tietoni puusta.

Tieto.
Tieto on taitoa.
Minäpä taidan.
Luin kirjoja.
Nyt luen ihmisiä.

Yhteiskunnan hedelmäsalaatti.
Minä onnistuin.
Vielä minä menestyn.

Olen sen eteen monta kesää puurtanut.
Hedelmällisiä kesiä.
Kasvanut.
Oppinut.
Valmis.

(vk4) - Penkinlämmitin

Oli kylmä.

Mä lämmitin mun käsiä ja katoin sitten kelloa. Ei ihme ettei junaa näkyny. Kello oli jo, mitä, puol yks yöllä ja Jyväskylän juna-asema ihan hiljaa. Oltiin odotettu sillä penkillä viimestä junaa kotiin Pieksämäelle varmaan kymmenestä asti, ja vartija kävi lukittees ovet jo yheltätoista. Pisti meet pihalle, eikä meil tullu ees mieleen, et ehkä sitä junaa ei tulis.
Puhista se ei haitannu lainkaan.
Se istu mun vieressä ja piti lunkisti käsiä taskussaan, ihan kun tää tammikuun kylmyys ei ois haítannu sitä yhtään. Sillä ei ollu ees tumppuja. Tuli vaan pimeempää, eikä me tehty lähtöä. Vaan istuttiin siinä penkillä ja oltiin hiljaa.

Hengitys huurustu pakkasessa.

Me oltiin tultu Puhiksen kaa vanhan kaverin työ viettään iltaa niinku tupareiden merkeissä. Kaveri asuu nykyään Hämeentiellä, ja me idiootit etittiin eka Hämeenkatua. Meni vähän vituiks, mut sit me löydettiin sinne. Kaikki kaverit oli jo siellä, osa ihan kännissä ja pitkin lattiaa. Mut meno oli silti aika jees. Se ei ollu semmosta örveltämistä niinku porukassa joskus käy, vaan semmosta nauramista ihan tyhmille jutuille. En tiiä oltiinks me aikustuttu vai mikä oli.

"Katoitsä Putouksen eilen."

Puhis rikko hiljasuuden. Mulla kesti hetki vastata, ihan kun oisin just heränny.
"E. Mut mä tallensin sen."
"Jaa, no. Emmä sit kerro sulle sitä hauskaa juttua, emmä haluu spoilata sua.", Puhis selitti lämpimikseen. Silleen se teki aina. Se oliki ollu nyt yllättävän kauan hiljaa. En mä kyllä yhtään ihmetelly täniltasen jälkeen.
"No... Kuulitsä sen jutun siitä muijasta, joka putos tos jokuaika takaperin Oulunjokeen."
"Hyväkun mä ees tiiän mis Oulu on. Kerro ny."
"Hähä, no, se putos sinne ja sit ne kaks kännistä pappaa meni pelastaan sitä. Sit ne nostiki esiin muijan jolla oli luistimet."
"Ei toi o mikään uutinen, toi on se vitsi minkä sä kerroit joskus.", mä naurahdin. Toi oli niin Puhiksen tapasta.
"Oho, ainii, mä kerroinki sen sulle, kökkö."

Me naurettiin hiljaa, ja paleltiin.

Puhis koitti nyt vaan keksiä sanottavaa sen sijaan, et me oltas puhuttu siitä mitä siellä bileissä tapahtu. Joku tunti ennen kun me lähettiin menemään, jätkät oli alkanu laulaan karaokea. Fiilis oli katossa ja kaikki laulo kovaa ja korkeelta, mä repeilin siinä lattialla Puhiksen vieressä. Meil oli molemmilla jo laskuhumala, ja just sillon kun tyypit veti täysillä sitä Irinan Pokka biisiä, se nykäs mua olkapäästä:
"Mä rakastan sua."
Mä en voinu uskoa. Sen henki haisi sillon ihan semmoselta greippikurkolta ja se tilanne oli joku maailman epäromanttisin. Miks se sano sen siellä? Joku olis voinu kuulla.
Mut mä halusin silti sanoa sille et mäkin rakastan sitä. Mä en kuitenkaan ehtiny, kun kertsi jo alko ja kaikki laulo ihan kympillä.

Siks me oltiin nyt tässä.

Oltiin kävelty niin hitaasti ja hiljaa, vältelty sitä aihetta ja silti se seuras meitä. Ihan kun se hiljasuus olis istunu siinä penkillä meen keskellä. Kyl Puhis muisti mitä se oli sanonu, sen näki päältä. Sillä oli kyl koivet pitkällään ku se retkotti siinä mun kyljessä, converset ihan lumessa. Mut se ei kattonu mua.
"Ehkä se juna ei hei tullu enää, ku on pyhä.", se yritti.
"Eikä oo."
"Häh."
"Ei oo enää pyhä. Mä katoin just kelloo, nyt on maanantai."
"Voi vittu, mulla on aikanen herätys huom-eiku tänään."
"Nii mullaki.", mullakaan ei juttu meinannu kulkea, vaikka me muuten voitiin puhua aina kaikesta. Oltiin bestikset, jos silleen pysty sanomaan. Mua harmitti. Ei pakkanen tai yö, ku se hiljasuus.

"Tiäkkö mitä.", Puhis sano ja vilkas mua ekan kerran sen jälkeen, ku lähettiin ulos.
"No sano."
"Oikeesti mä inhoon Irinaa. Kauhee tunnelmanpilaaja."

Sen nenä oli kylmästä punanen kun mä suutelin sitä.

.
.