Sininen hetki

"On jo liian pimeää.", metsänhenki kuiskasi hiljaa itselleen, jottei pelko saisi hänen mielestään valtaa.

Hän oli eksynyt havumetsän sysimustiin syövereihin matkalla herättämään Kevättä. Hämärä oli kuitenkin yllättänyt ja pelosta sokeana nuori metsänhenki oli harhaillut yhä syvemmälle. Vaikka aamu oli sarastanut jo kolmesti kauhujen täyteisten öiden jälkeen, metsänhenki huomasi joka ilta olevansa yhä eksyksissä ja aivan yksin. Hän ei jaksaisi enää kauaa, satoi kaatamalla, siivet eivät kantaneet, eikä lähimaillakaan ollut edes korppia kertomassa tietä. Metsä oli kuollut, siksi lähistöllä ei liikkunut sieluakaan. Ilta tummui tummumistaan, ja metsänhenki tiesi, ettei koskaan selviäisi kotiin ilman apua.

"RATAMO!", joku huusi äkkiä pimeydestä ja metsänhenki oli lentää selälleen väsyneiltä jaloiltaan. Kuka huusi hänen nimeään? Hän oli itse turhaan koettanut kutsua apua jo päiviä, ja nyt joku kutsui häntä nimeltä! Toiveikkaana joskin peloissaan, Ratamo kohensi laukkua olallaan ja koetti katsella ympärillensä, muttei nähnyt tummien varjojen seassa ketään.
"Olen täällä, missä olet??" Ratamo kysyi ja etsi silmillään mahdollisesti auttavaa olentoa, vain huomatakseen erään kuusen juurella hennon sinisen valon. Se lepatti hiljaa ja näytti olevan hiipumaisillaan, joten Ratamo ei tuhlannut hetkeäkään, vaan juoksi sitä kohti minkä jaloistaan pääsi. Olkoon vain väsyneiden silmien ja korvien temppuilua, ainakin hän pääsisi suojaan jos ei muuta! Pisarat piiskasivat unettomuuden uurtamia kasvoja, kunnes ääni jatkoi.
"Ratamo, olet elossa!" havuisen oksan alla sininen valo hohti pehmeää kajoaan, ja hetken ihmeteltyään Ratamo tunnisti tutut kasvot.
"Kipuna! Mitä sinä täällä teet?!" sinisen valon lähde johtui palelevasta ja litimärästä virvaliekistä, Ratamon rakastetusta, joka oli etsiytynyt suojaan tappavalta sateelta. Kipuna värisi ja hänen silmänsä olivat lähes yhtä tummat kuin saapuva yö, pieni virvaliekki oli sammumaisillaan.

"Minut lähetettiin etsimään sinua! Kevät heräsi, mutta sinua ei kuulunut, joten kaikki huolestuivat.", Kipuna selitti, kunnes kitkerä yskänpuuska keskeytti sen. Ratamo ei ollut uskoa silmiään.
"Rakkaani, olen tietysti iloinen nähdessäni sinut, mutta miksi ihmeessä sinut lähetettiin? Kaikki tietävät, että Kevät sulattaa lumen sateellaan, sinä et kestä tällaisessa säässä kauaa!", metsänhenki vauhkosi. Häntä ei enää lohduttanutkaan kuusen suoja tai tuttu ääni, nyt hänen mieltään painoi rakkaan Kipunan huono vointi.
"Kukaan muu ei liiku tarpeeksi nopeasti. Luulin löytäväni sinut hetkessä, mutta sade yllätti... Tiedän tien kotiin, mutta en-...", virvaliekki koetti selittää, muttei värjötykseltään kyennyt jatkamaan lausetta loppuun. Ratamon sydäntä kivisti. Ajatus menetyksestä oli liian kipeä. Jos Kipunaa ei saataisi kuivaksi pian, hän sammuisi. Silloin Ratamo kuolisi surusta.
"Odota, älä liiku, minä keksin kyllä kuinka saan sinut kuivaksi."
"Mutta sinäkään et ole kunnossa, minulla on sinulle kart-"
"SINÄ SAMMUT!", Ratamo älähti, "En todellakaan lähde yksin kotiin ja anna sinun sammua, kuinka minä selviäisin?! En aio viettää ainuttakaan kevättä ilman sinua, sinä tiedät sen!", metsänhenki puhui paniikin vallassa rakastettunsa kuunnellessa tätä silmät selällään.

"Mutta on märkää... Puu ei pala, enkä minä saa sytytettyä mitään, on niin kylmä... Ole niin kiltti, lähde kotiin, et saa kuolla metsään, Ratamo.", Kipuna koetti vakuuttaa kumppaniaan. Aivan kuin Ratamokin, hänkään ei tahtonut nähdä toisen kärsivän. Ratamon olemusta vallitsivat väsymys ja nälkä, ja häntä tarvittiin kotona taas syksyllä, kun Talven aika saapuisi. Kipunaa alkoi jälleen yskittää.
"EI, minä lämmitän sinua, ja kun vointisi paranee, lähdemme kotiin yhdessä." Ratamo riisui laukkunsa ja vyönsä, puristi niin paljon vettä viitastaan kuin kykeni ja kääri sen Kipunan ympärille. Virvaliekki lepatti tuulessa ja katsoi surisena rakastaan, joka yritti epätoivoisena kohentaa sen oloa. Kipuna tiesi kuitenkin paremmin kuinka hänen laitansa oli.
"Kipuna. Minä teen kaikkeni, jottet sinä sammu. En anna niin käydä. En kestäisi hetkeäkään ilman sinua...", kuului hauras lupaus. Ratamo polvistui Kipunan viereen ja laski riutuneet kätensä virvaliekin hartioille. Hän värisi, muttei kylmästä, vaan itkusta, pidätetyistä kyyneleistä, jotka poskille pudotessaan sotkeentuivat sadepisaroihin. Joutuisiko hän menettämään oman kultansa vain kevään vuoksi? Metsä selvisi talvenkin ajan ilman aurinkoa, mutta Kipuna oli Ratamolle Kevät, koko vuosi, aurinko ja elämä. Nyt tuo kummallinen pariskunta värisi samaan tahtiin märällä sammaleella, virvaliekki yhä vain himmeämpänä.

Kipuna huokaisi hiljaa ja silitti metsänhengen sotkeentuneita hiuksia.
"Minä rakastan sinua koko sydämeni kyllyydestä ja minuun sattuu, kun itket. Tulin etsimään sinua, koska en itse kestänyt ajatusta Ratamottomasta keväästä. Kiltti, rakas, älä itke."
Virvaliekki koetti parhaansa mukaan lohduttaa toista heikosta tilastaan huolimatta. Ratamo taas niiskutti ja koetti pidätellä kyyneleitä hukuttamalla kasvonsa Kipunan kaulaan, mutta sekään ei auttanut.
"Minulle ei jäisi mitään... Olet ainoani." Hän halasi armastaan niin lujaa kuin pystyi ja toivoi, ettei olisi koskaan eksynyt, jottei hänen virheensä koituisi Kipunan kuolemaksi. Typerinkin virhe saattoi olla viimeinen pisara, ja jos uhraus olisi näin suuri, ei seuraavalla aamulla ollut edes väliä. Nuo kaksi itkivät, Ratamo silitellen puolisoaan kuin varmistaen, ettei tämä katoaisi.
Silloin Kipuna alkoi leiskua hippusen kirkkaampana. Sen liekki muuttui vaaleammaksi ja kuumeni, kuumeni niin paljon, että metsänhengen roikkuneet siivet syttyivät tuleen. Poltteesta huolimatta Ratamo ei suostunut päästämään Kipunaa halauksestaan, vaan rutisti ja itki suuria karpaloita. Samoin teki Kipuna, joka ei voinut enää hallita lämpöään, vaan hohkasi valkoista kuumuutta, sitä rakkauden paloa, joka heissä sateessakin kyti.

Viimein metsänhenki muuttui tuhkaksi virvaliekin syleilyssä. Liekit kohtasivat jälleen havujen välistä putoilevat sadepisarat, jolloin Kipuna alkoi sinertää, himmetä, ja lopulta hänkin hiipui kokonaan pois.

Näin metsässä sammui illan viimeinen valo.