(vk4) - Penkinlämmitin

Oli kylmä.

Mä lämmitin mun käsiä ja katoin sitten kelloa. Ei ihme ettei junaa näkyny. Kello oli jo, mitä, puol yks yöllä ja Jyväskylän juna-asema ihan hiljaa. Oltiin odotettu sillä penkillä viimestä junaa kotiin Pieksämäelle varmaan kymmenestä asti, ja vartija kävi lukittees ovet jo yheltätoista. Pisti meet pihalle, eikä meil tullu ees mieleen, et ehkä sitä junaa ei tulis.
Puhista se ei haitannu lainkaan.
Se istu mun vieressä ja piti lunkisti käsiä taskussaan, ihan kun tää tammikuun kylmyys ei ois haítannu sitä yhtään. Sillä ei ollu ees tumppuja. Tuli vaan pimeempää, eikä me tehty lähtöä. Vaan istuttiin siinä penkillä ja oltiin hiljaa.

Hengitys huurustu pakkasessa.

Me oltiin tultu Puhiksen kaa vanhan kaverin työ viettään iltaa niinku tupareiden merkeissä. Kaveri asuu nykyään Hämeentiellä, ja me idiootit etittiin eka Hämeenkatua. Meni vähän vituiks, mut sit me löydettiin sinne. Kaikki kaverit oli jo siellä, osa ihan kännissä ja pitkin lattiaa. Mut meno oli silti aika jees. Se ei ollu semmosta örveltämistä niinku porukassa joskus käy, vaan semmosta nauramista ihan tyhmille jutuille. En tiiä oltiinks me aikustuttu vai mikä oli.

"Katoitsä Putouksen eilen."

Puhis rikko hiljasuuden. Mulla kesti hetki vastata, ihan kun oisin just heränny.
"E. Mut mä tallensin sen."
"Jaa, no. Emmä sit kerro sulle sitä hauskaa juttua, emmä haluu spoilata sua.", Puhis selitti lämpimikseen. Silleen se teki aina. Se oliki ollu nyt yllättävän kauan hiljaa. En mä kyllä yhtään ihmetelly täniltasen jälkeen.
"No... Kuulitsä sen jutun siitä muijasta, joka putos tos jokuaika takaperin Oulunjokeen."
"Hyväkun mä ees tiiän mis Oulu on. Kerro ny."
"Hähä, no, se putos sinne ja sit ne kaks kännistä pappaa meni pelastaan sitä. Sit ne nostiki esiin muijan jolla oli luistimet."
"Ei toi o mikään uutinen, toi on se vitsi minkä sä kerroit joskus.", mä naurahdin. Toi oli niin Puhiksen tapasta.
"Oho, ainii, mä kerroinki sen sulle, kökkö."

Me naurettiin hiljaa, ja paleltiin.

Puhis koitti nyt vaan keksiä sanottavaa sen sijaan, et me oltas puhuttu siitä mitä siellä bileissä tapahtu. Joku tunti ennen kun me lähettiin menemään, jätkät oli alkanu laulaan karaokea. Fiilis oli katossa ja kaikki laulo kovaa ja korkeelta, mä repeilin siinä lattialla Puhiksen vieressä. Meil oli molemmilla jo laskuhumala, ja just sillon kun tyypit veti täysillä sitä Irinan Pokka biisiä, se nykäs mua olkapäästä:
"Mä rakastan sua."
Mä en voinu uskoa. Sen henki haisi sillon ihan semmoselta greippikurkolta ja se tilanne oli joku maailman epäromanttisin. Miks se sano sen siellä? Joku olis voinu kuulla.
Mut mä halusin silti sanoa sille et mäkin rakastan sitä. Mä en kuitenkaan ehtiny, kun kertsi jo alko ja kaikki laulo ihan kympillä.

Siks me oltiin nyt tässä.

Oltiin kävelty niin hitaasti ja hiljaa, vältelty sitä aihetta ja silti se seuras meitä. Ihan kun se hiljasuus olis istunu siinä penkillä meen keskellä. Kyl Puhis muisti mitä se oli sanonu, sen näki päältä. Sillä oli kyl koivet pitkällään ku se retkotti siinä mun kyljessä, converset ihan lumessa. Mut se ei kattonu mua.
"Ehkä se juna ei hei tullu enää, ku on pyhä.", se yritti.
"Eikä oo."
"Häh."
"Ei oo enää pyhä. Mä katoin just kelloo, nyt on maanantai."
"Voi vittu, mulla on aikanen herätys huom-eiku tänään."
"Nii mullaki.", mullakaan ei juttu meinannu kulkea, vaikka me muuten voitiin puhua aina kaikesta. Oltiin bestikset, jos silleen pysty sanomaan. Mua harmitti. Ei pakkanen tai yö, ku se hiljasuus.

"Tiäkkö mitä.", Puhis sano ja vilkas mua ekan kerran sen jälkeen, ku lähettiin ulos.
"No sano."
"Oikeesti mä inhoon Irinaa. Kauhee tunnelmanpilaaja."

Sen nenä oli kylmästä punanen kun mä suutelin sitä.

.
.