Satujen ilta.

"No lähtiskö se neiti vielä kerran tonne lattialle tanssimahan, kun on meijän isäntien vuoro hakea? Tuuliki alko hiukan käydä niin eipä ole täällä enää niin kuumakaan."


"Häh, juuei enää, Peetu, kiitos. Mun jalat on ihan mössöä, miks mä edes maksoin näistä kengistä niin paljon Stockalla... Ja miten sä ees jaksat tanssia ja humpata ja mitälie, siis noin kauan yhteen menoon? Onkse joku 'junttien jalat kestää kauemmin kun kokko palaa ja koivut koristaa lavaa'-juttu?"


"Hehhe, älää viitti, eihän se sillain oo. Sää olet vaan tottunu tanssimahan sellassia pikkuaskelia baareissa kun ei tilaa ole, täälläpä saa tanssia oikeen kunnolla! Hmm. Mutta josset sää lähe tanssimahan, niin... Saankos mää saattaa sut kotihin?"


"Vasta kun kokko sammuu ja vaan jos saatat vierees yöksi... No TIETTY saat, enhän mä sivistyksestä asti tänne turhaan jussiksi tullut. Oletsä kyllä aika pellonpientareen prinssi poikaystäväks."


"Kiitosta vaan, saflattikukka. Kyllä mää silti niin onnekas pellonpientareen rinnssi olenkin, kun sut sain tänne ihan omaksi. Lähdetähäs sitten, mutta elä kävele takaperin päin kavia. Sää kun olet jo pistänyt keskikesän loitsun mun sydämehen."

Sadonkorjuu

Käsilaukku.
Laukussa avaimet.
Avaimet sopivat lukkoon.
Uuteen kotiin.
Uuteen aikaan.

Valtio sanoo ettei töitä ole.
Minullapas on.
Toisilla ei vielä ole, ne istuvat ja kirjoittavat kahta konsonanttia.

Minä tienaan.
Koska olin onnekas.
Ja sinnikäs.
Ja tarpeeksi fiksu päästäkseni tähän asti.
Valmis siihen.

Hieman pelottaa, tietysti.
Aikataulut ja raha.
Mutta nyt olen kypsä hedelmä, poimittu tietoni puusta.

Tieto.
Tieto on taitoa.
Minäpä taidan.
Luin kirjoja.
Nyt luen ihmisiä.

Yhteiskunnan hedelmäsalaatti.
Minä onnistuin.
Vielä minä menestyn.

Olen sen eteen monta kesää puurtanut.
Hedelmällisiä kesiä.
Kasvanut.
Oppinut.
Valmis.